Blogi - Logiikka, dialektiikka

Välillä törmää poliittisiin kannanottoihin joissa julistetaan että tiede todistaa asioita. Tiede ei kuitenkaan todista mitään, se pelkästään toteaa. Tiede perustuu numeroihin eli loppuviimein logiikkaan. On eri asia olla jonkin asian todistaja kuin todeta juttuja.
Sateen voi todeta katsomalla ulos ja kertoa sataako siellä vettä vai ei. Sitä on logiikka. Sellaiset välimuodot kuten tihku- tai rankkasade ovat tulkintaa eli teoriaa - yksityiskohtaista asiasisältöä.

Tieteen tulkitseminen perustuu dialektiikkaan: erilaisten loogisten toteamusten vertailuun, ja sellainen on altis ristiriidoille: tihkusade ja rankkasade kun ovat molemmat toisiinsa nähden suhteellisia. Ja kun mennään laajempaan meteorologiaan niin numerot ja muuttujat kasvavat ja ennustettavuus heikkenee, ja suhteellisuus saa yhä laajempia muotoja. Silti on olemassa tihku- ja rankkasateita.

Tässä mielessä matematiikka ja filosofia ovat keskeisimpiä aloja joita tiedemaailmassa tulisi ymmärtää. Muut tieteenalat ovat näiden kahden soveltamista. Numeroita, päätelmiä ja käsiterunoutta.

Maailma on täynnä paradokseja. Yksi lempparini on neuvo: "pyytämätön neuvo on huonoin neuvo". Se ei ole vielä varsinainen paradoksi, mutta se on sellainen neuvo ja toteamus, joka rampauttaa itse itsensä. Kuten niin monet muutkin "viisaudet".
Kyllä ihmisiä pitää joskus neuvoa, pyytävätpä he sitä tai eivät. Jos ei tätä tiedä, pitäisi mennä oikeisiin töihin. Kun Pekka Pouta lupaa sadetta ja kehottaa ottamaan sateenvarjon mukaan ulos, turha hänelle on raivota siitä jos sadetta ei tulekkaan. Ihmiset antavat neuvojaan niillä käsityksillä mitä heillä itsellään on.
Tätä voi ajatella myös näin: jos haluat antaa toiselle neuvon siitä mikä on paras strategia voittaa lotossa, niin mitä kerrot hänelle? Tietysti sen, että valitsee kaikki mahdolliset numerot ja vaihtoehdot. Taloudellista hyötyä sillä ei toki saa. Sen voi laskea.

Logiikka on jotakin, joka on ennen dialektiikkaa. Logiikka on yleispätevää ja yleispäteväksi suunniteltu, eikä siis hämäyskeino. Pekka Pouta ei käytä matriisilaskentaa hämätäkseen ihmisiä, vaan pyrkiäkseen ennustamaan sään. Ja kuten kaikki tietää, mitä pidemmän aikavälin säätä koittaa ennustaa, sitä heikompi ennustettavuus.

Dialektiikka eli keskustelu tulee vasta logiikan jälkeen, ja se ottaa huomioon ihmisyyttä laajemmin, kuten inhimilliset ennakkoluulot ja muut tekijät. Dialektiikka on sitä kun ihmiset puhuvat vallitsevasta säästä. Ilmastostakin voidaan puhua, mutta voidakseen eritellä erilaisten ilmastojen vuorovaikutuksia, täytyy ymmärtää erilaisia ilmastoja. Se on paljon laajempi teema kuin pelkästä säästä puhuminen. On siis eri asia puhutaanko sään muutoksista vai ilmastonmuutoksista.

Logiikka toimii vain teoriassa. Logiikka riitelee muiden loogisten teorioiden kanssa. Samoin kuin yksi luonnonlaki riitelee toisen luonnonlain kanssa. Dialektiikka taas on käytännönläheisempää. Tämä tuppaa akateemiselta väeltä joskus unohtumaan. Numerot yltävät vain tiettyyn pisteeseen, kunnes laajempi psykologinen ymmärrys astuu kuvioihin. Silloin otetaan huomioon enemmän asioita eli käydään laajempaa keskustelua. Siis dialogia.
Sosiaalinen konstruktio on todellisuuskuva, joka hahmottuu sosiaalisen ympäristön sisäisistä keskusteluista. Pelkkä logiikka on siis kapeampaa kuin laajempi keskustelu. Silti moni elää elämäänsä logiikkauskovaisena. On hyvä muistaa että jos ulkona sataa vettä, ei vesisateen toteaminen muuta mitään.

Hommaa voi ajatella näin: onko hevonen pelkkä hevonen, vai onko jokaisessa hevosessa jotakin hevosmaista? Näistä jälkimmäinen eli hevosmaisuus edustaa psykologisesti laajempaa todellisuuskuvaa. Jos ei tiedä mitään hevosista, niin kaikki hevoset ovat samanlaista harmaata massaa. Mitään erittelyä ei ole syntynyt. Hevospiireissä tiedetään parhaiten mitä kaikkea hevonen on, tai mitä kaikkea hevonen voi olla, eli mitä on hevosmaisuus.
Ihmisyydestä tietävät kaikki, ei pelkät psykologit. Viisaat psykologit ymmärtävät tämän, ja samalla he sekä tunnistavat että tunnustavat filosofian arvon. Typerät psykologit rakentavat omat teoriansa yhteen suureen hyvän ja pahan väliseen kamppailuun. Silloin filosofialle tyypillinen erittely ei toteudu.

Antiikin filosofian koulukunnista kuulun luultavasti kyynikoihin: mielenrauhaa ja siten myös onnellisuutta tavoitteleviin tyyppeihin. Olen myös hyvin skeptinen suhteessa muiden arvomaailmoihin - ihmiset kun puhuvat mitä sattuu, usein ilman logiikkaan pohjaavaa järkeilyjä. Aitoa dialektiikkaa ei juuri harrasteta missään muualla kuin koulumaailmassa tai omissa piireissäni, tai niin ainakin luulen, vaikka niin moni julistaakin olevansa ajattelussaan omaperäinen. Filosofiassa kuitenkin tiedetään se, että kun filosofi luulee löytäneensä aarteen, eli uskoo saaneensa jonkin suuren oivalluksen, ja tarjoaa sitä muiden nähtäville, muut filosofit vain toteavat kylmästi: tuo on jo nähty.
Eli ei siis mitään uutta auringon alla. Tällainen tuntuu joistakin tosi lannistavalta.

Stoalaiseksi en rupea. Heillä on paha tapa elää kieltäymyksessä ja julistaa kuinka moraalisia ovat. Sellaisesta herää väistämättä kysymys: elääkö synti ihmisessä, vai ihmisen ympärillä?
Jos retkahdan Pancho Villan pippuripihviin tai johonkin eroottiseen houkutukseen, kannanko oman vastuuni biologisista houkutuksistani, vai syytänkö "pippuripihvisyyttä" tai "eroottisuutta" pahuudesta? Mene ja tiedä.
Oli miten oli, stoalainen ei uskalla ottaa selvää tällaisista asioista. Stoalainen elää kieltäymyksessä. Itseasiassa juuri äsken pamahti Youtubessa vastaan lyhyt opetusvideo siitä, miten stoalaiset oppivat rikkomaan omalla hiljaisuudellaan muiden egoja. Ehkä. Ehkä he rikkovat.
Ehkä egoistit menevät kaiken sen rikkoutumisensa jälkeen hyvälle pihville ja lopulta rakastelemaan.