Blogi - Itsensä selittäminen pois

Aloitetaan siitä että filosofia ja kauneus ovat ikuisessa ristiriidassa keskenään. Täytyy siis valita:
etsinkö totuutta vai etsinkö kauneutta? 
Filosofi etsii totuutta, taiteilija kauneutta. 

Totuuden etsijä uskaltautuu totuuteen, vaikka totuus ei olisikaan kaunista.
Kauneuden etsijä pyrkii löytämään tai lisäämään kauneutta, vaikka sitä ei olisikaan.

Älyllinen ero täytyy tehdä näiden välille ihan siksi, että itse huomaisi mitä on milloinkin puuhailemassa. Naapureista ei sen väliä. Ulkopuoliset puhuu joka tapauksessa mitä puhuu. Usein mitäsattuu ajatuksiaan, eli siitä mitä mieleen juolahtaa. Ainakin minä puhun.

Totuus on hyödytöntä. Näin sen on oltava. Voitonvarma uskoo totuuden olevan ratkaisu tai jokin palkinto, voitonvarma tuumii hetken asioita ja sinkoaa sitten omasta totuudesta toiseen omaan totuuteen omat kauniit kuvitelmat seuranaan niin että alta pois.
Älykäs tekee sen nopeasti, hajamielinen luovasti.

Tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Jää epäilys:
"onko olemassa muutakin totuutta kuin tämä omani?"

Jos jonkinlaista hyödyllistä elämänmerkitystä etsii, niin pitää jaksaa tehdä myös töitä asioiden eteen. Täytyy löytää joku kiva pikku puuha, projekti, jotakin aktiviteettia, mutta silti totuus ei muuksi muutu.
Totuus on ja pysyy. Luojan kiitos. Se on lohduttava kuulla. Aina ei jaksaisi säätää. Välillä kaipaa muutakin. Kuten kauneutta. Tai lomaa.

Kauneus taas on raskasta. Ainakin pinnallisessa maailmassa missä ihmiset puhuvat mitäsattuu ajatuksiaan kuten minä puhun. Ei saisi muka olla laiska ja typerä eli ruma, vaan pitäisi olla jotenkin kaunis.
Itse olen mielelläni laiska ja typerä eli ruma.
Mutta että jatkuvasti? Ei kai sekään olisi kivaa. Välillä täytyy olla fiksu ja ahkerakin.

Menneisyydessä eläminen on rumaa. Kerron hiukan miksi:
menneisyyden nostalgisoiminen tarkoittaisi käytännössä samaa kuin että eläisi ikävässä. Nostalgia on käytännössä sama kuin ikävä, ja  ikävässä eläminen on kuluttavaa.
Hän joka ikävöi paljon ei oikein elä missään. Hän maalaa kaiken omalla nostalgialla, eli oman ikävänsä väreillä. Kaikki ulkopuolinen taustoitetaan omaa ikuista ikävää vasten. Menneisyyksiä pengotaan ja niitä sanoitetaan jatkuvasti uusiksi satunnaisten mielenliikkeiden avittamina.
Jos taas menneisyys näyttää siltä miltä pitääkin, eli sotkuiselta ja rumalta, kauniiden onnistumisten ja epäonnistumisten sekamelskalta, niin sitten tietää ainakin eläneensä.
Itseasiassa elämän kauneimpia hetkiä ei olisi edes olemassa ellei niitä erottaisi rumimmista hetkistä, koska kauneuden kontrasti on ruma. Näin se on. Jos ei tätä hahmota, ei hahmota elon värejä. Eli kauneutta.

Toisaalta ikävä voi myös voimauttaa, eli ei nostalgia ihan pelkkää pahuutta ole, mutta ollessaan dominoiva se varmasti kuluttaa ja on raskas. Menneisyyttään ei saa takaisin. Kuollut rakas on henkilökohtaista.

Selittäminen on eräänlainen puolustuspuhe. Sillä on asioita avaava funktionsa. Kun ihminen selittää, hän haluaa tarjota oman näkökulmansa asioihin. Näkökulma on mikä on. Ei erityisen tärkeä asia. Tai onhan se tärkeä ihmiselle itselleen. Me olemme mitä selitämme olevamme. Jokainen on mitä ajattelee olevansa, vai mitä?
"Olen puu, olen ankka, olen avattu kaappi ja lämpenevä sauna. Olen mitä ajattelen"
Ei ihan niinkään. 

Ihmisen selittäminen pois tarkoittaa sitä, että ei anneta tilaa raskaalle totuudelle. Jää vain kevytmielinen kauneus.
Ja kuten jo aiemmin ilmaisin: totuus on hyödytöntä. Se on mitä on.
Sitä eläisi niin paljon mieluumin kauneudessa eikä rumuudessa, ilman minkäänlaista ikävää mihinkään - täysin hetkessä läsnä, kevyenä kuin perhonen, tai raskaan taakan urheana kantajana.
Mutta onko sellainen elämä enää totuudellista?

Pentti Saarikoski sitä runossaan osuvasti julisti:
"siinä menisi koko elinikä selittää oma nimensä"