Blogi - Hyvän ihmisen tunnusmerkit

24.01.2025

Osaakohan jengi heittää perstuntumalta hyvän ihmisen tunnusmerkkejä? Sellaisia mistä hyvän ihmisen tunnistaisi? Vai tarvitaanko siihenkin joku syväluotaava analyysi? Psykologin laboratorio, tai lempeän hyvinvointivalmentajan vertaisarvioitu tutkimus?
Ehkä työnantajan suositus?
Hyvä kysymys.
Se tiedetään, että hyvyys on mitä on.

Hyvä ihminen on jotakin, mikä ei hylkää. Hän pyrkii pääsemään muiden kanssa samalle aaltopituudelle. Siinä yhdistyy elekieli ja puhekieli. Keho ja pää tarkastelevat mitä kaveri yrittää viestiä, jolloin osapuolet hahmottavat yhteisesti puheen eri äänenpainoja, ja kehon ilmaisullisia sävyjä.
Parhaimmillaan siinä löydetään myös yhteinen kieli: se mitä maailmasta yritetään milloinkin kuvata.
Mutta tämän kaiken me jo tiesimmekin psykologisista tutkimuksista. Ihmiset ohjautuvat alitajuisesti ns "yhteissointuun", eli samalle aaltopituudelle. Se ei ole mikään uusi juttu, vaikka se tuoreissa tutkimusraporteissa lukeekin.
Nämä asiat ovat vanhaa peruskauraa.

Ilman kanssaihmistä hyvyys olisi vain hengissä pitävien biologisten tarpeiden täyttöä, eli vettä ja leipää, ja jonkinlainen suojapaikka.
Seksi ei ole vielä tarve, vaan halu. Ihminen ei kuole seksinpuutteeseen.
Käytännössä siis sosiaalinen hyvyys tuntuu yhteytenä kanssaihmiseen - yhteissointuna.
Päälle puhuminen ja muu henkinen sivuuttaminen on pahuutta. Se on jotakin poissulkevaa.

Yhdellä on laajempi "sävelkorva" löytää yhteydentila kun toisella. Eli yksi ottaa kirjavampaa väkeä omaan porukkaansa kuin toinen.
Sävelkorva on täysin värisokea, eikä sillä ole poliittisia päämääriä. Siitä sen tunnistaa.

Hauska vitsi kuuluu, että jos haluat tienata rahaa erojuristina, niin lähettele ihmisille satunnaisia rakkauskirjeitä. Fantasioihin on niin helppo rakastua. Se on helpompaa kuin yhteyden haaliminen.

Kaikki mielikuvitus mikä suusta purkautuu on aina enemmän tai vähemmän jutustelua. Joku tykkää viljellä sanaa fakta, toinen rakkaus. Eivät nämä ihmisarvoa tärkeämmäksi tee. Eivät huonommaksi.
Eikä kaikki sanottu ole vakavaksi tarkoitettu.
Eikä kaikki vitsailu ole kevyttä, satiirikot sen tietää.
Se, millaista kieltä tai eleitä tulisi käyttää luodakseen hyvän tai pahan sävyjä, on asia erikseen.

Hyvä on eri asia kuin paha. Hyvyys ja pahuus tulee siis osata erottaa toisistaan.
Hyvässä on pahaa, ja pahassa on hyvää. Sekin täytyy huomioida.
Täydellistä hyvää tai pahaa ei ole.

Ihmisen täytyy itse katsoa sisimpäänsä ja tunnistaa voimansa. Toisin sanoen olla voimiensa tunnossa. Ei liian nöyrä, vaan nähdä mitä pitää hyvänä, mitä pahana.
Sävelkorva auttaa löytämään yhteisen taajuuden. Silloin ei halua tuhota muita omalla voimallaan.

Alitajunnallakin on paikkansa ihmiskäsityksistä. Alitajuntaamme vaikuttava massamedia on muuttunut vuosien varrella sensaatiohakuisesta skandaalihakuiseen. Entä yksilön sisin sitten?
Mitä kanssaihmisistä etsitään?
Sensaatiota? Skandaalia?
Yksi löytää enemmän saastaa ja myrkkyä, toinen kauneutta. Alitajunta pauhaa. Ja sitä hoidetaan sitten terapioissa. 

Jotenkin kamala ajatella että monella on niin jumalaton kiire muualle - oman unelmansa perään. En tiedä kuka näitä suureellisia haaveita kaupittelee, mutta kovasti niiden perässä juostaan. Enää ei toista nähdä, ei kuulla, ei kosketeta.
Hyvyydestä ja pahuudesta on tullut jotakin ihmiskohtaamisen ulkopuolista. Istutaan toimistossa, luetaan tutkimuksia, tehdään päätöksiä, ja toivotaan että laaja yleisö rakastaa.
Ihmisyyttä ei arvosteta, vaikka siitä niin kauniisti puhutaankin. Ihmisyydelle ei jää aikaa kun on niin paljon muuta puuhaa.
Irvokkainta meno on kaikella abstraktilla, kuten "valtioilla", "kaupungeilla" ja "järjestöillä", jotka etsivät itselleen työnsä jatkajaa, työjuhtaa.
Maine niitä koneistoja kiehtoo. Ja talous. Näin se vain on. Jos ei tätä tajua, on kutistanut itsensä "hyväksi ja luotettavaksi työntekijäksi".
Ihmisyys siis kutistetaan asiakaspalvelun mittoihin. Minä olen yhtä kuin hyvä asiakaspalvelija.
Oikeasti kukaan ihminen ei ole Suomi tai MIELI ry. Ei kukaan. Ei presidentti, ei puheenjohtaja. Siksi kaikenlaisen ylöspäin menevän kritiikin soisi olevan ankarampaakin. Ei likaista, mutta ankaraa.
Päinvastoin kansaa halutaan alistaa tiedolla, eikä kaikilla ole työkaluja suojautua. Hyvän tieteentekijän tulisi tämä huomioida ja tajuta.

Kulttuuri on saanut hyvän ihmisen ihan sekaisin. Enää ei tiedetä kumpi on tärkeämpää, maine vai kalliit trendivaatteet. Ehkä kaikkien takinpieltä pitäisi koristaa pieni vihreä MIELI - nauha osoituksena panostuksesta hyvään?

Myös odotukset inhimillisestä hyvästä on yhä oudompia. Köyhät temutilaajat ovat huonoja maailmanpilaajia, kun taas keskiluokkaiset jooganopettajat hyviä ja tavoiteltavia ihmisesimerkkejä, vaikka moni opettaa manifestoimaan krääsäunelmaa.
MIELI ry tanssii onnensa kukkuloilla, ja heidän mainoskuvansa puree väkeen:
"mielenterveys on tämä meidän mukava pikku tanssimme".
Onko?
Sensitiivisyysvalmentajat syyttävät sormet ojossa pienemmästäkin rikkeestä. Herääkin kysymys, halutaanko ihminen ehdoin tahdoin pitää köyhänä, varpaillaan ja särkyvänä?

Saako joku tästä sirkuksesta jotain? Siis muutkin kuin valtiot, järjestöt, sensitiivisyysvalmentajat ja turvallisen tilan konsultit?

Kaikkia ei haluta ottaa mukaan yhteiseen piiriin. Turha siis uskotella että niin olisi. Likaiset ja myrkylliset saavat jäädä pois. Kriteerit ovat kovat, kuten huippu-urheiluseuroissa konsanaan.
Toisaalta heikointa suojellaan sellaisella vimmalla, että ihminen on alettu nähdä vaarallisena myrkkynä toiselle. Ja näin synnytämme lisää pinnallisia puntareita ja erotteluja, kaikenlaisia "hyvän ihmisen tunnusmerkistöjä", viljelemällä uskonnollisia määreitä kuten "toksinen".
"Sinä olet hyvä puhdas pulmunen, synnitön, tuo on paha ja myrkyllinen, syntinen".
Ja totta kai, hyviä ja puhtaita ihmisiä suojelee ne rakastetut kansanmurhaajat, toisin sanoen hyökkäysarmeijalla kuria pitävät "kansallissankarit".
Myös papit tietävät puhdistamisista paljon. Ja taisteluterapeutit.
Heikompien suojelu on historiallinen alistamisen tapa. Kun kahtiajako syvenee, syntyy yhä vain suurempi joukko suojeltavaa. 

Ehkä keskeisintä on tajuta:
hyvän ihmisen merkkejä on olemassa. Kyse on vain lukutavasta. On eri asia olla pinnallinen ja särkyvä, kuin syvällinen ja herkkä. Ensin mainittu ei lue kanssaihmistä kovinkaan tarkasti.
Pinnallinen ja särkyvä on sitä mitä se on. Se ei kestä, ja on sisimmältään ontto. Usein se on tragedia ja tragediasta johtuvaa, ympäröivää henkisyyden puutetta.
Herkkyys on jotakin läsnäolevaa ja kehonkielellistä. Siinä on syvyyttä. Se myös jää ihmiseen, kuten ilon läikähdys, tai tuskan pelko.

Kuulun siihen koulukuntaan, joka haluaisi sanoa niille päälle puskeville "sinä elät väärin" konsulteille, että tunkekaa nyt ne mittarinne perseeseen. Ihmisen totuutta ei voi pilkkoa yhteistä hyötyä palvelemaan. Se ei vain ole mahdollista. Kerta kaikkiaan ei. Mutta minkäs teet suurta maailmaa vastaan. Kaiken maailman innovaattorit laukkaamassa päälle hymy korvissa.
Ihmistä ei olla luotu jotakin yhteistä rakentamaan. Jokainen äiti tajuaa tämän. Kaikki työ ei ole tärkeää, eikä merkityksellistä, vaikka sitä kuinka itselle tai muille vakuuttelisi. Hylätään jo se trendikäs itsepetos individualistisesta missiosta. Ihminen ei ole sen tärkeämpi otus oli hänellä työtä tai ei. Työ voi toki olla riippuvainen tietystä ihmisestä, mutta yksilön ei tarvitse olla riippuvainen työstään. Omituista että tätä riippuvuusajattelua ruokitaan niin paljon. Etenkin tänään.
"Kaikki tarvitsevat minua" on lopultakin sama asia kuin "minä tarvitsen kaikkia". Ja jos ei tätä tajua, on harhainen. "Kaikki" on nimittäin abstraktio. Sillä ei viitata juuri mihinkään.
Ja tämä on teille terveysintoilijat: kaikkea ei tarvita hyvään ja tasapainoiseen elämään. Tutustukaa harmonian käsitteeseen ja luopukaa turhasta.
Jos pohtii missioita, niin harmonia on hyvä missio. Ja rauha. Ja hyvyys. Ja turva. Ja lämpö. Mutta mission idean täytyy olla tarpeeksi abstrakti, että asiaa voi työstää mahdollisimman moni.
"Nyt rakennetaan talo" on mieluummin useamman ihmisen missio, eikä vain yhden. Mutta ei missään nimessä "kaikkien" missio.

Elämässä on kyse jostakin muusta kuin vakuuttelusta ja itsen kauppaamisesta. Eikä elämän voimia voi pelkin sanoin kiteyttää. Käsitteet rajaavat niin paljon. Pelkästään sanat "tärkeä" ja "tärkeily" rakentavat niin erilaiset mielikuvat ihmisyydestä että alta pois. Silti niissä on jotakin samankaltaista.
Keskeistä on hahmottaa että tärkeä keulii tärkeilyn puolelle, jos sen antaa keulia. Ihminen hurahtaa juttuihin, ja kadottaa terveen skeptisyytensä ympäröivistä tapahtumista. Runsas markkinointi ajaa tähän. Ei oikein osata epäillä, ja kun ei osata epäillä, ei osata uskoakkaan. Jää vain ontto pintapuolinen mielikuvitusköyhä tieto. Ja sitä on muuten moni mainoskin tänään:
"Suomalainen haluaa totuudellisuutta".
Ai haluaako?
Lopulta kanssaihmisen ihmisarvoa epäillään kaikenmaailman tietämisillä, jos hän ei ole hyödyllinen modernilla tavalla. Tämä on etenkin somen synti. Eräänlainen kaikki heti mulle nyt - mentaliteetti. Mutta se johtuu maailmankaupan yhä kiihtyvämmästä tahdista ja "kaiken" läsnäolevuudesta.

Tilastoja tehdään että tulevaisuus olisi helpommin arvattavissa. Ja mikäpäs siinä. Ennustettavuus tuo asioihin kontrollin tunteen ja siten turvan kokemuksen. Mutta tulevaisuuteen liittyviä päätöksiä voi tehdä vain katsomalla taakse menneeseen. Muu olisi hulluutta. Tyhjästä kun ei voi nyhjästä.
Eli tulevaisuus ja menneisyys ovat väistämättä naimisissa keskenään. Mennyttä pitää osata arvioida, mutta laajemmin, kuin pelkällä jälkiviisaalla tavalla. Ydinongelma on siinä, että jos koko historian arviointi - henkilökohtaisen tai yhteisöllisen - on perustavalla tavalla kiero, eli jos arvioimme mennyttä (kollektiivista) ihmisyyttämme mädillä mittareilla, silloin on turha odottaa kauniimpaa huomista.
Kysymys kuuluu näin: nyt kun istutaan niissä omissa turvallisissa tiloissamme, kuka mittaa mitä ja miten?
Tyhjyys ei ole ollenkaan hassumpi vaihtoehto, jos sisin on täynnä sotaa ja kieroutunutta rumaa.
Ja kun oikein miettii, huumeet tai känni on luultavasti jonkun turvallinen tila. Paikka johon hän alitajuisesti ohjautuu.

Kuten aiemmin jo mainitsin, "oikeaa elämää" kauppaavat konsultit voivat työntää mittarinsa perseeseen. Hyvän elämän reseptejä ei ole. Sisäisiä voimia ei saisi liikaa puristaa. Eikä hiljaisuuteen ohjaaminen ole hiljaisuuteen ohjautumista. Asiat vaativat vapaaehtoisuuden - tietynlaisen luopumisen nälän.

On eri asia ohjautua, kun olla ohjattuna. Rauha saavutetaan vain ohjautumalla ja tyhjyydellä, eikä siis ohjattuna jonkun ulkopuolisen toimesta. Yksilö voi kyetä ohjautumaan, koko ihmiskunta ei. Ihmiskuntaa yritetään ohjata. Ja kuten mainitsin, siihen oppia haetaan menneisyydestä. Ahneus ja kostonhalu tekee sen, että sotia syntyy sotien perään.
Ihmiskunnan suurin ponnistus olisi harmonia, eli keskinäinen rauhaisa yhteiselo, tuskan poissa olo, ja sen voi saavuttaa vain, jos yksilö hahmottaa oman harmoniansa - joka on siis tasapainoisuuksien summa - ohjautuminen rauhaan.
Ihmiskunta pysyy suurella todennäköisyydellä sotaisana, mutta yksilön ei sitä tarvitse olla.

"Oikean elämän" konsultit innostuvat turvallisen tilan ajatuksesta. Silloin he saavat tökätä mittarinsa intiimiin elämäämme. Olen kavereille puhunut, että ihmisen henkisyyden keskiössä on aina pelko. Siitä ei pääse, eikä siitä kuulu päästä. Pelko on sitä mitä se on, usein turhaa, paitsi jos meno ympärillä on julmaa. Kun pelon mielikuvituksellisen luonteen ymmärtää, ymmärtää myös, että pelolla on paikkansa. Siksi tulisi navigoida hyveen keskiöön eli rohkeuteen, pois pelosta, mutta ei ihan varomattomuuteen asti.
Tai jos ollaan jo varomattomia, niin sitten hahmottaa oman varomattomuutensa seuraukset.
Ehkä häpeäntunne pelottaa sisäistä tarkastelua?
Siitäkään tunteesta ei täysin pääse. Eikä kuulukkaan päästä. Osuva kysymys olisi: olenko oikeasti näin varomaton, etten piittaa riskeistä pätkääkään, ja ohjautua sitten rauhaan.
Pohjimmaista pelkoa ei voi sivuuttaa tiedolla, vaikka olisi kuinka nokkela. Tietonarkomania ei näet peitä sitä mitä me ihmisinä ollaan.
Tänään on jännä nähdä, miten paljon väki pelkää älykkyyttä, eli omaa ja muiden psykologiaa.

Itsenä oleminen on rohkeutta. Muunlaista rohkeutta ei olekkaan. Rohkea on nähnyt menneisyytensä, ja uskaltautuu silti tulevaan.
Teeskentely ei ole rohkeutta, vaan häpeän pakenemista.
Kun rohkea näkee kauneutta, hänen sielussa läikähtää, ja silloin hän on hetken itsekin kaunis. Rohkea ei tee eroa itsen ja kauneuden välille. Sellaista on itsenä oleminen.
Sama asia rumuuksissa. Rumuus porautuu rohkean sieluun. Mutta ei väki sitä tajua ilman kauneuden kontrastia. Yhä useampi haluaa olla ulkoisesti niin pirun brändätty, ja kaupata mainetta, tuotetta, ideaa tai kurssia, ettei lopulta edes tiedä miten omat sisäiset asiat ovat. Jatkuvasti pitää kysellä muilta ohjeita että mitä tehdä. Niitä heille kauppaavat kaiken maailman baskerihattuiset hyvän elämän kokkaajat.

Ihmissuhteet ovat valtapeliä. Toinen saa kaupattua itsensä sisimpääsi, toinen ei.
Aggressiivinen markkinointi on tänään in. Sitä oikein listataan mitä kaikkea ollaan ja halutaan olla.
"Ale!! Osta nopeasti oma keinosi hidastaa elämää".
Tällaisessa vauhtipelissä unohtuu se mitä on olla olemassa.

Hyvä kohtaaminen ei ole guruilua. Siinä on tilaa myös toisen kauneksille ja rumuuksille.

Guruilu on sitä kun sanoisi vaimonhakkaajalle:
"kylmä kahvi kaunistaa".
Kaunistaako? 
Kukaan muu ei voi sisintään täyttää kun ihminen itse.