Blogi - Helvetti on pintapuolisuutta

Pari seikkaa mikä meitä Simone Weilin kirjassa kiinnostaa. Jätän ilolla Jumalaa käsittelevät osiot pois, koska Jumalat aiheuttavat lähinnä riitaa ja hämmennystä. Äiti Ammalta saa haleja jos niitä kaipaa. Rukoillakin voi, kuten Jordan Peterson opettaa.

Kirjoitan lähinnä kirjan aforistisesta symboliikasta. Maailmaa ei parane selittää pois laajoilla teorioilla, kuten monet hurahtaneet tekevät. Aforistisuus riittääköön. Elämä on muutakin kuin jatkuvuuden ideoita, joskus on myös eristäytyneitä tyhjyyden hetkiä.

Kuitenkin sen verran teoriaa pohjaksi, että ihminen on lähtökohtaisesti intuitiivinen ja hajamielinen olento. Logiikka on opittavissa oleva konemainen taito. Siksi ei parane sukeltaa liian syvälle logiikan piiriin, koska näin menemme yhä kauemmas intuitiivisesta kohti numeroita, mutta logiikkaakin tarvitaan. Tosin vain sen verran ettei liika tiede- ja jumalakäsitykset sotke harhaista mieltämme enempää; kun ei tässä oikein kukaan tiedä ollaanko me lopulta koneita vai vapaita.

Meitä siis kiinnostaa se mitä voimme tehdä ainutkertaisella elämällämme. Miten elää elämä oikein, kuten velvollisuuseetikko kysyisi.
Oikein eläminen on erilaista kuin väärineläminen, se ero täytyy tehdä. Ei voi elää sekä oikein että väärin, muuten käsitepari menettäisi merkityksensä. On mukavampi sanoa kuolinvuoteellaan että elin oikein, kuin että menipäs kaikki pahasti vihkoon. Ja jotta voisimme tehdä eron oikean ja väärän välille, täytyy lähtökohtaisesti ymmärtää valinnan mahdollisuus. Missä kohtaa valitsin oikein, ja missä kohtaa valitsin väärin. Tällaisessa vaaditaan ennen kaikkea rehellisyyttä itselle. Asioiden on pitänyt oikeasti tuntua joltain selkeältä, eikä vain yhdeltä isolta kimpulta vähän kaikkea. Sisin muuttaa muotoaan joka tapauksessa, joten muistiin varaan ei parane luottaa. Oma toiminta voi olla sekä oikein että väärin, eilen tämä tuntui oikealta, tänään väärältä, esimerkiksi itsepuolustuksellinen tappo tai ryyppääminen on sitä. Oikeintekemistä ja väärintekemistä.
Ex kumppani on oikein ja väärin.
Siksi pyydämmekin Simonelta nyt aforistista apua näihin ikipulmiin.

Simone Weil kirjoittaa elämän painovoimasta, joka vetää ihmisressua alaspäin. Hän maalailee helvetin olevan pintapuolisuutta. Pintapuolisuuden voi kukin tulkita niin mielikuvitusrikkaasti kuin kykenee. Pintapuolisen ihmisen voi esimerkiksi sanoa pyrkivän olemaan jotakin olematta sitä. Henkilö on ehkä pintapuolisen filosofinen, tai pintapuolisen syvällinen, tai pintapuolisen viehättävä.
Pintapuolisessa elämässä oman sisimmän ja ulkokuoren väliin jää tyhjä ja syvällisen epävarma tila:
"olenko minä oikeasti se mitä esitän olevani?"

Olenko minä oikeasti se henkilö, joka ilmaisee omaa luontoaan sellaisena kuin sen kokee?
Petänkö minä itseäni?

Pintapuolinen ihminen elää teknistä elämää ylläpitääkseen ja korostaakseen konemaista pintaa, jonkinlaista etäistä kuviteltua johdonmukaisuutta. Käytännössä se on itselleen uskottelua. Siksi myös sisäinen elämä pääsee heijastumaan vain vähän pintakuoren ulkopuolelta. Usein se heijastetaan vain harvoille ja valituille.
Pintapuolisuus on maanläheisyyttä. Ymmärrystä siitä miten todellisuus käytännössä toimii. Eikä kaikki ole siltä miltä näyttää.

Simone kirjoittaa että se mikä todella on olemassa, ei voi joutua näennäisyyden uhriksi. Tulkitsen tämän niin, että jos ihminen on levoton, hän todella on levoton. Sitä eivät näennäisyydet muuta. Jos ihminen nauttii saunasta, hän todella nauttii saunasta. Jos ihminen tykkää ropata laitteita, hän todella tykkää ropata laitteita. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä hetkellisestä tilasta tai nautinnosta. Ihminen ei ole synonyymi omille tiloilleen tai nautinnoilleen. Ihminen on paljon kaikenlaista, mutta ei kaikkea. Taas päästäänkin velvollisuusetiikan piiriin:
"teenkö oikein vai teenkö väärin kun valitsen jotakin."
Ja kun mukaan lasketaan seurausetiikka, voidaan kysyä myös:
"teenkö oikeutta itselleni ja muille, vai teenkö vääryyttä itselleni ja muille." 

Ehkä osuvin aforismi minkä kirjasta löysin kuuluu seuraavasti:
"tehdä jotakin – ei siksi että täytyy, vaan siksi että ei kykene olemaan tekemättä sitä."
Tulkitsen tämän niin, että puhumme kyvystä olla tekemättä turhaa työtä. Sen voi nähdä siten, että jos täytyy valita helpon ja vaikean väliltä, tilanteen itsensä tulisi tuntua vaikealta. Ihminen voi käyttää energiansa helppoon tai vaikeaan - molemmat saattavat olla yhtä merkityksellisiä vaihtoehtoja, kuten lepäänkö raskaan työpäivän jälkeen, vai menenkö lenkille. Valinta voi olla vaikea. Kumpi energiankäyttö tuntuu enemmän omalta nyt? Riskinä on, että säännöllinen lenkki kuihtuu, tai että henkilö palaa loppuun liiasta rehkimisestä. Valinta on vaikeaa ja elämä raskasta.

Jos valitsee aina helpoimman tien, myös energia kohdistuu aina helppouteen. Ihminen ei tee ikinä mitään vaikeaa. Ja nyt puhun nimenomaa vaikeasta, en niinkään raskaasta. "Vaikea" ja "raskas" ovat eri asioita.

Painovoima tekee olon raskaaksi, se on selvä, kun olo on raskas, voi olla vaikea tehdä keveyteen johtavia päätöksiä. Elämän raskas taakka on niin tuttua ja turvallista, vaikka uupuminen hiljaa hiipisikin, mutta ahertaja ei raaskisi lopettaakkaan. Ei vielä kun kohta olisi jo valmistakin..
Raskas taakka on myös helpompi ottaa jos on aina tottunut tekemään asiat raskaan tunnollisesti. Moni myös ihailee raskaan taakan kantajaa, joten sosiaalinen hyväksyntäkin on taattu. Mutta kun oppii käyttämään energiaa myös vaikeaan, eli sivuuttamaan helppoja ratkaisuja, silloin oppii myös vaikeaa joutenoloa. Samalla sisäinen maailma laajenee. Minun ei tarvitse yksin. Minun ei kuulu yksin.. Silloin herää kysymys: kuka on luottamukseni arvoinen? Ja nimenomaa niin päin, että kehen voi luottaa.

Helvetin voi nähdä tuttuna piinavana jatkumona, kun sisäinen maailma ei vain kertakaikkiaan ole kosketuksessa todellisuuteen tai muihin ihmisiin, vaan se on korvattu kaikella ulkoisella.

Pintapuolisuus on sitä, kun joku osoittaa sormella ja sanoo: olet laiska, olet ylivilkas, olet introvertti, olet ekstrovertti, olet ADHD. Ja niistä muodostuu ainoa kuva itsestä. Mitään muuta ymmärrystä ei ole, eikä halua löytää.

Noustessaan armon saattelemana painovoimassa ihminen alkaakin leijua ja olo on kevyt. Armon voi nähdä valtana, yhtäkkiä ihminen löytääkin vallan itseensä. Kun ihminen tuntee vallanneen itsensä, ei tahdonvoimallisesti vaan velvollisuuseettisesti, eli hän tahtoo tehdä oikeutta itselleen, ja hän kokee että hänellä on syvällinen kosketus itseensä, hän liitää yhä korkeammalle mielikuvitusrikkaassa maailmassaan. Toisaalta kun ihminen pyrkii pinnallisesti hallitsemaan muita, eli asemoimaan muita oman armollisuuden varaan, painovoiman taakka vetääkin hänet jälleen kerran alas.
Armoa ei voi saada, jos armoa ei pyydä, sanotaan, ja kellä valta on, se vallan kätkeköön.
Kenties ihminen saattaa keveyttään kadottaa oman sosiaalisuuden tajunsa, kenties katkeroitua raskaaseen taakkaan.
Armo ja armonkäyttö on aina valtapeliä. Ihminen joko tietää kuka tai mikä häntä hallitsee, tai sitten ei tiedä.