Blogi - Elämän löytöretki

Puhelin soi. Vastaan. Hiljaisuus. Soittaja ei paljasta nimeään, ei asiaansa. On vain hiljaisuus. Salaperäistä. Hetken kuuntelin ja puhelu päättyi.
En tiedä kuka soitti.

Mielikuvitus ottaa ohjat. Ehkä soittaja oli huijari?
Mitä jos soitan takaisin ja sieltä tulee lasku?
Tai ehkä soittaja oli perinteinen kaupparatsu.
Myy kaikenlaista roinaa mitä en kaipaa. Tylsiä lehtiä, jonka tuotto menee muka hyväntekeväisyyteen.
Tai ehkä jollain oli oikeasti asiaa.
En tiedä. Mysteeriksi jää.
Elämä on löytöretki. Se on uteliaisuutta. Aina löytyy jotakin tiedon ulottumattomissa olevaa, jotakin minkä oma mielikuvitus täyttää,
eikä kaikki löydetty ole kaunista.
En soittanut takaisin. Enkä soita. 

Arto Paasilinnan tavoin voisin todeta: "en nöyrry, nöyrtykööt ne jotka sitä minulta vaativat"
Moni raitistunut alkkis saa tässä kohtaa raivarin hengellisyyteni puutteesta.
Ihmisen pitäisi kuulemma olla niin pirun nöyrä.

Kirjoitin puhelun jälkeen runon joka kuvailee sen päivän tuntoja:

Elämä on löytöretki

Ei,
en minä pärjää

En ole koskaa niin hauska
kuin viihdeteollisuus,
helppo kuin pelkuruus
enkä anna anteeksi
kuin
varomattomuus

En tiedä asioita samoin kuin kirja
enkä korjaa itseäni välittömästi

En pärjää ylivoimalle
minä olen minä
näiden takana
päämäärä itsessään

Mielestäni runo kuvaa osuvasti mitä nöyryys on. Se kuvaa sen mikä on ihmisen paikka maailmassa.
En ole koskaan ymmärtänyt tähtitieteilijöiden matematiikkaan ja mittasuhteisiin perustuvaa nöyryysfilosofiaa. Sitä että ihminen ensin nöyristelee olemassaoloaan joidenkin lukujen ja yhtälöiden kautta, tarkastelee sitten geometriaa, ja kertoo lopulta kaunopuheisesti olevansa niin pieni ja siksi nöyrä.
"Koska tähtitaivas on iso, minä olen pieni!"
Upeaa päättelyä, bravo! 
Ja seuraavassa hetkessä saivarrellaankin jo siitä mitä tiedetään ja mitä ei tiedetä.
Annetaan ulkomuistin laulaa.

Kyllä aidon nöyryyden pitäisi huomioida myös ne itsetietoisemmat kaverit. Heidät jotka eivät julista pienuuttaan tai pyytele lupaa olemassaololleen.

Sunzi - sodankäynnin taito kerrotaan aforistisesti: "voit voittaa sata taistelua mutta hävitä sodan". Juurikin näin.
Yhdysvaltalainen erikoisjoukkojen kenraali Willian H McRaven julistaa eräässä motivaatiopuheessaan, että heidän koulutukseensa kuului täydellisen puhdas pukeutuminen. Tarkastus tehtiin sen jälkeen kun kaikki olivat ensin pyörineet hiekkarannalla, ja putsanneet sitten sotilaspukunsa. Idea oli siinä, että vaikka kuinka saisit itsesi puhtaaksi, aina löytyy jostakin hiekkaa.
Eli joku löytää sinusta aina jonkin puutteen.
Ja kun tarkastus tulee, et voi koskaan olla täysin varma missä puute on.
Silti täytyy olla kykyä pitää paikat kunnossa.
Pyrkiä puhtauteen.
Sata taistelua puhtaasta puvusta ei ehkä käännä sotaa eduksi, mutta ainakin se antaa itseluottamusta ja tarkkuutta.
Olen tehnyt haalaritöitä paskalaitoksella, joten oma puhtauskäsitykseni on karskimpaa. Se ei ole syntynyt akatemian puhtaudessa, tai kirkon hartaassa ilmapiirissä. Se on jotain muuta.

Taistella voi ikuisuuden, ja niin moni soturi tekeekin. Käy sisäistä kamppailua "jotakin" vastaan.
Silti tappio kolkuttaa ovella. Lopulta kuolo korjaa. Sitä on elämä. Sota ei soturilta lopu. Vihollinen on lopulta ylivoimainen. Eivätkä siis ne hiekanjyvät - ne josta niin turhan usein stressataan.
Paskalaitokset pärjäävät ilman minua, kuoleman koittaessa vain rakkaani surevat.
Näennäinen täydellisyys on aina pelkkää näennäistä, toki se on monessa mielessä opettavaistakin.

Hommaa voi ajatella näin: jos kuolema - se ikuinen kadotus, on meidän vihollinen,
niin mitä elämä edustaa?

Jos minulta kysytään, kadotus ei ole niinkään paha asia, vaan kaikki elämään liittyvä kärsimys:
se että on lakkaamatonta kipua.
Ei elämä ole elämää, jos meitä ei koskaan nähdä ihmisinä. Jos toistuvasti vain kutistamme itsemme pienuuteen - jos emme koskaan näe itseämme totuudellisesti. Kipuinemme.
Siksi tarkastus onkin niin pelottava asia:
missäs santamaassa sitä onkaan viimeaikoina tultu möyrineeksi? Onko moraalista elämänkrapulaa?
Ei sisäistä tutkimustyötä vasta taivaanporteilla tehdä, teemme sitä jo eläessä - ihan itse.
Vielä useammin toinen toisellemme.
Mutta ei niitä tarkastuksia tarvitse koko ajan tehdä. Sotimistakin riittää. Taisteluita. Paskalaitoksia jotka eivät toimi. 
Voi luoja kuinka tekee pahaa joskus lukea kritiikkejä tai epäkypsää etiikkaa, joka ei huomioi inhimillistä virheiden ja pettymysten kautta tapahtuvaa kasvua.

Maailmasta ei voi muutenkaan tietää tai edes kirjoittaa mitään syvämielisen täsmällistä.
Eikä puolueetonta.
Etenkin historiankirjoitukset, olkoot ne sitten miten faktapohjaisia tahansa, tuppaavat aina olemaan väritettyjä, ja ne tyhjät kohdat vasta täytetäänkin joko omalla tai sitten kirjailijan mielikuvituksella.
Käytännössä ne ovat enemmän tai vähemmän juoruja - usein hyvin jalostettuja ja jäsentyneitä juoruja.
Tarinat puppelipoika Mannerheimista tai narkkinarsisti-Hitleristä kutkuttavat mieltä, ja ehkä ne kertovatkin jotain "selittävää", mutta loppuviimein kyseessä on aina persoonallinen väritys.
Faktoista ei voi kiisteellä, mielikuvista voi. Ja näistä etiikka on jälkimmäistä eli mielikuvahommaa.
Saa muuten olla jokseenkin kieroutunut tyyppi, jos on pakkomielteisen kiinnostunut mihin koloon marskin penis sujahtaa, tai jos
selittää massiivisen tappokoneiston pelkästään yhden ihmisen narkkaamisella. 

Oli miten oli, elämä on löytöretki, ja ihminen päämäärä itsessään.