Blogi - Dogmi, tyhjyys, rakkaus

25.01.2025

Yhdysvaltalainen filosofi ja neurotieteilijä Sam Harris pohdiskeli, että dogmit eli uskonkappaleet ja dogmaattisuus eli sokea luottamus oppijärjestelmään ovat vaarallisin uskon muoto. Mietin samaa. Silloinhan erilaiset sisäiset "järkeilyt" ja "lopulliset ratkaisut" vedetään pois julkisuudesta, eikä niitä alisteta järjellisen keskustelun piiriin. Uskotaan vain sokeasti johonkin, ja eletään sen mukaan.
Dogmeissa uskoa ei siis koskaan alisteta rehelliselle koetukselle, eikä sitä koskaan konkretisoida, eikä se koskaan alistu monipuoliseen vaativaan keskusteluun, vaan dogmeissa uskot rakentuvat auktoriteettien varaan - vain yhden ihmisen mielikuvitukselle ja tuomiolle.
Käsitteen dogmi voi vaihtaa myös käsitteeseen idea, ja dogmaattisuuden voi vaihtaa käsitteeseen idealismi.
Idealismissakin on omat pappinsa saarnoineen.

Hommassa on vähän samaa henkeä, kuin että heräisit jostain syystä kiukkuisena, ja vaimo kysyisi miksi et toivottanut hänelle hyvää huomenta.
Mitä teet?
Minulle kävi kerran näin. Eipä siinä auttanut kuin murista jotakin epämääräistä. Kiukku oli kai peräisin jostain unimaailman perukoilta. En tiedä. Mutta ei se unimaailmasta mitenkään pahaa tee. Hyviäkin unia on. Pointti on siinä, että unistani huolimatta minussa ei ole mitään ylimalkaisen dominoivaa, joka sanelisi miten minun tulisi kiukkuisena toimia. Dogmeissa niitä on. Dogmeissa kaikenlaiset "lopulliset ratkaisut" määrittävät järkeilyämme.
"Olen vihainen, siispä minun täytyy kiukutella muijalle. Näin sen on oltava".
Tätä on dogmi. Se etsii ja löytää juurisyitä. Sanelee miten asian on oltava.
Siinä missä moraalinen ajattelu pohtii ja säätelee omaa toimintaa, dogmi määrittää sen etukäteen ilman kyseenalaistamisen etuoikeutta.

Asioiden järjellinen keskustelu ei ole hyvää jos se on likaista ja kohdistuu ihmisenä olemiseen. Toisin sanoen "likaisuus" ja "olemuksellisuus" ei saisi olla "lopullinen ratkaisu". Mieluumin tähdättäisiin puhtauteen ja reiluun peliin. Ihmiselle annettaisiin tilaa sisäisiin muutoksiin.
Tuntuu pahalta, että ihmiskunta sortuu likaisuuteen ihan liian usein. Ensin nähdään jokin tietty ihmisryhmä "likaisena" tai "myrkyllisenä", usein vihollinen, ja sitten se jo halutaankin puhdistaa oman mielen mukaiseksi.
Dogmien pilkkomiseen toimii erinomaisesti käsiteanalyysi: ideoiden sisäisen eheyden, eli ideoiden (käsitteiden) erilaisten merkityksien looginen erittely. Sellainen voi tehdä kipeää, mutta toisaalta, ainakin mielikuvitus rikastuu, jos ei muuta.

Englanninkielessä uskon sävyt "faith" ja "belief" erotellaan toisistaan, mutta suomessa käytetään usein vain yhtä tylsää termiä "uskoa". Sinänsä jännä, ettei mitään suurta uskonsotaa ole tästä syntynyt. Erohan on räikeä.
"Faith" on jotakin kohtalonomaista, "belief" taas jotakin kannattelevaa.
Rakkaus on kohtaloni, tai rakkaus käy kohtalokseni, ja vaihtoehtoisesti rakkaus kannattelee, tai rakkaus on minua kannatteleva.
Tällaisessa runsaammassa kielenkäytössä luodaan ja avataan paljon rikkaampaa maailmaa, kuin pelkistetyssä "uskossa". "Minä uskon rakkauteen".
Ei sellainen kerro paljon mitään.
"Rakkaus uskoo", tai "rakkaus on minua uskotteleva".
Ei herätä mitään.
Sen sijaan "rakkaus käy kohtalokkaaksi" on paljon kuvaavampi ja rikkaampi ilmaisu. Se myös flirttailee ihmissuhteiden valtapelimäisen luonteen kanssa.
Jos rakkaus on käynyt kohtalokseni, onko se hyvä vai huono juttu? Eli miten rakkaus näyttäytyy elämässäni? Miten se minua kannattelee?
Nämä ovat jo ihan eri kysymyksiä.
Dogmaattinen yhden "uskomusjärjestelmän oppi" taas rajaa mielikuvitusta siinä missä idealismi hämärtää konkretian.

Monen henkinen maailma on elektiivinen eli valikoiva. Silloin erilaisia uskonkappaleita nappaillaan vähän sieltä täältä, ja niitä pyöritellään ja tulkitaan miten milloinkin. Alku on vaikeinta, kun ei yhtään tiedä mitä tai ketä kuunnella. Silloin mennään sillä mentaliteetilla mikä milloinkin kannattelee. Ja ylläripylläri, se käy kohtaloksi.
Kuulun siihen porukkaan.
En ole dogmaattinen, vaan kerään ideoita, joita sitten haastan. En ole myöskään mitään riippuvaista sorttia, joten yksittäisten kestämättömien ideoiden hylkääminen on helppoa.
Käytännössä siis näin: jos esimerkiksi meno äityy liian meluisaksi, alan uskoa temppelin rauhaan ja hartauteen. Ja jos iskee syvä merkityksettömyys, niin alan lämmittämään uskoani rakkaudesta. Sitten luen rauhasta ja rakkaudesta vähän kaikenlaista. Ristiriitaistakin. Jotakin, mikä rikastaa mielikuvitusta.
Tässä mielessä eri opinkappaleet - ideat - toimivat lähinnä polttopuuna. Ne palavat hyvin, ja tarjoavat kaivattua lämpöä kuhunkin elämäntilanteeseen.
Logiikka on älyllisen pilkkomisen työkalu, tarinallisuus inhimillinen lohtu. 

Silti tyhjyys on paljon mielenkiintoisempaa. Tyhjyydessä ei ole mitään. Tyhjyys ei siis ole sama asia kuin "tyhjä huone", tai "ontto tila", vaan siinä ei yksinkertaisesti ole mitään. Se on luovuuden ahdetuin moottori, koska silloin ollaan yhtä vallitsevan ympäristön kanssa: ihmisestä tulee se, mitä ympärillä on. Eikä sellaista olemisentapaa opita päivässä. Rikas mielikuvitus pitää siitä huolen.